Kivi, paperi, sakset

"Raskaimman taakan kanto pitäisi kuulua niille, jotka ovat yhteiskuntamme vahvimpia." 
-Mauri Pekkarinen

Yhteiskunta jakautuu heikkoihin ja koviin ihmisiin. Heikoimmat eivät kanna harteillaan ainoastaan talouskurimusta vaan koko maailmaa. Heikoimmat kantaa maailmaa sydämellään, koska ne välittää liikaa. 

Kylmät ihmiset on heitä, jotka tulee työmatkalla minua vastaan sievät puvut päällä rolexit siintäen. Ne nauraa ihmisten kärsimykselle ja ne nauraa sunnuntailisien leikkauksille. Ne nauraa ylipäätänsä sille, että jonkun pitäisi muka tehdä töitä sunnuntaisin. 

Ne kertoo, että tunteet on puhdas järjestelykysymys. Ne äänestäisi tunteet Suomen Luonnon vuoden turhakkeeksi 2015 jos vaan voisi. Jonkun tollon mielestä kuitenkin hajustetut koirankakkapussit tai lettupannu hymynaamalla varustettuna on vielä turhempi. Ne unohtaa lauantai-iltojen temmellyksissä, että hupsista niillä olikin tyttöystävä. Sehän olisi 2000-luvun tindermaailmassa seikkailevalle adolesentille suuri heikkouden merkki jos ei muka enempään kuin yhteen ihmiseen riittäisi viehätysvoima.  Ja heikko ei saa olla, se on häväistys. Kukaan ei saa olla heikko, kaikilla pitää olla sellaista yritysjohtajahenkeä. 

Niin kommentoi kerran eräskin nuori liiketalouden opiskelija sosiaalisessa mediassa koulutusleikkausten aikaan. Korkeat asemat eivät kiinnostaneet jotain Helsingin Sanomien haastateltavaa. Tämä tradenomi pontevasti totesi, että PITÄISIKÖ TUOLLE ASENTEELLE TEHDÄ JOTAIN?!?! Koska ihan kaikkien pitäisi olla luonteeltaan kilpailuviettisiä, kylmiä ja rahanahneita. 

Kylmät ihmiset varttuivat aikuisiksi kylmissä pankkiiriperheissä. Aikuistuttuaan ne muuttaa kaupungin porvarillisimmille seuduille saunalliseen kaksioon tekemättä päivääkään elämässään oikeaa työtä - sellaista, josta maksetaan veroja. Ja tällä elämänkokemuksella he katsovat oikeutetuksi tulla mun poikamiesboksiin saatana arvostelemaan taloudessa olevien tiskiharjojen määrää. Niiden perheillä on kuusinumeroinen luku pankkitilillä, mutta kolme tiskiharjaa menee niiden käsityskyvyn yli. Ne yrittää sanella tiskiharjojen määrän lisäksi, mitä sanoja tulee käyttää ja mitä puoluetta tulee äänestää. Minä en halua äänestää sellaista  puoluetta. Ne askartelee pinssejä, leikkii pehmoasuissa judoa ja pukeutuu hassuihin jääkarhuasuihin samaan aikaan, kun minun puolue nousee barrikadeille. 

Joskus ei näe yhtäkään syytä olla haavoittuvaisten puolella yhteiskuntaa. Kovat ihmiset, ne pyyhältää menemään surematta muiden ihmisten ahdinkoa. Ne menestyy elämässä. Totta kai elämässä menestyy, kun ei käytä energiaa maailman murheiden tuumailemiseen, sysää ne vaan matalapalkkaisten naisten hoidettaviksi. Lauantai-iltaisin poissaolollaan loistaneet tyttöystävätkään ei saa koskaan tietää. Rolexit jatkaa välkkymistään diskoteekkien värivaloissa. 

Eikä sitä, että yhteiskunnan heikoimmat kantaa taakan saa hyväksyä. Ei vaikka taloustieteen besserwisserit tulisi kertomaan, että sulta on selvästi jäänyt jokin kyky hahmottaa maailmaa vajavaiseksi jos vastustat leikkauksia, pitää leikata, muuten EI SAADA SUOMEA NOUSUUN. 

Totta kai on pakko leikata. Mutta pointti onkin siinä, että kuroakseen umpeen budjettivajeen ei ole pakko ainoastaan matalapalkkaisten naisten osallistua vaan taakka pystytään, tai pystyttäisiin, jakamaan ihan kaikkien kesken. Myös niiden ilmeettömien miesten puvuissa. Pekkarisen poikakin sen ymmärsi, että yhteisiä ovat ongelmat ja yhdessä ja oikeudenmukaisesti ne pitää ratkaista. Jokaisen tuoda kortensa kekoon.

Eikä elämäänsä tule ottaa ihmisiä, jotka ei hyväksy tiskiharjojen määrää ihan vain sellaisenaan. Elämässä kuuluu olla ihmisiä, jotka näkee sut väsyneenä ja aivokuolleena töiden jälkeen, joiden edessä nolaat itsesi miljoonannen kerran ja joiden edessä saatat vähän itkeä Prismassa ja siltikin ne halaa sua lujasti Tavastian tanssilattialla ja sanoo; "On jo illan viimeinen hidas". En minä ajan kulua huomannut, olin niin onnellinen.

Eräänä iltana huomaan pienen tekstinpalasen, eikä enää yhtäkkiä olekaan epäselvää, miksi haavoittuvien puoli voittaa aina kylmien puolen. Tämä teksti kiteyttää kaiken.

"Huomenna on lauantai.
Rappukäytävä tuoksuu aamukahvista.
Pannuun tippuu vielä viimeisiä tippoja,
kun avaamme oven aamuiselta koiralenkiltä.
Vaimo on pistänyt kahvin tulemaan.
Ulos on luvattu kahtakymmentä.
Aurinkoa.
Sitä eivät ilmeettömät miehet pysty leikkaamaan pois.

Eikä omaa tapaa hahmottaa maailmaa.
Eikä heitä, jotka istuvat aamukahvipöydän ympärille.
Siihen eivät terävimmätkään sakset ikinä pystyisi.

Sillä jos heillä on käsissään sakset,
on minulla vastassa kivi.
Kivi voittaa sakset.
Värit harmauden.
Elämä kuoleman.
Puhumattakaan rakkaudesta,
jonka voi voittaa vain rakastamalla."

-Havaintoja parisuhteesta