Ja minä juoksin kuin Forrest Gump

Viikon sitaatti.

"Jos haluat voittaa jotain, juokse satanen. Jos haluat kokea jotain, juokse maraton." Emil Zátopek

Juoksen puolen vuoden puolimaratonia. Puoli vuotta sitten, kun lähtölaukaus soi meistä tuli minä. Koko aikuisikäni olin varttunut meinä, kuin vain puolikas identiteetti.

Ja jos sille taaperolle maaliviivan takana oltaisiin silloin kerrottu, että puolen vuoden päästä olet sinkku, maratoonari ja aikuistentöissä eräällä Suomen arvostetuimmista yliopistoista niin kyllä se olisi mielensä pahoittanut niin, että hyvä kun olisi juoksemaan kyennyt ja sanonut, että nyt huijaat senkin rontti.

Puolen vuolen puolimaraton on opettanut paljon itsestä, siinä juostessahan on paljon aikaa pohtia omaa olemassaoloaan (kunnes tulee 16 kilometrin kohdalle eikä voi enää pohtia muuta kuin jalkojensa kyseenalaista olemassaoloa). Ja vaikka puolimaraton on ollut täynnä raavaita, hikisiä kyyneliä niin siitä on silti mielettömän kiitollinen, koska sen aikana tulee eri ihmiseksi kun mitä ennen oli.

Joskus sitä kuvittelee, että aikuisikään mennessä on jo löytänyt itsensä eikä mikään voi enää radikaalisti muuttua, mutta se ei täysin pidä paikkansa. Vähän se pitää, mutta ei tyystin. Ehkä sen tähden jokaisen olisikin hyvä välillä elämässään kokeilla juosta puolimaratonia ihan vain omillaan.

Puolen vuoden puolimaraton toi paljon uusia juoksukavereita elämään. Toiset juoksi lähellä, toiset vähän kauempana. Varsinkin ne lähellä juosseet avarsivat maailmakatsomusta suunnattomasti. Joskus sitä taas törmää juoksukavereihin, joita tavallaan toivoo ettei olisi koskaan tavannutkaan, kun ne kiilaa ohi ja samalla salakavalasti tuuppailee kumoon. Loppujen lopuksi kumminkin jokainen tapaamamme uusi ihminen tuo edes jonkin pienen uuden aspektin elämään ja se on rikkautta jos mikä. Enemmän kuin uudet purnukat ja pillifarkut.  

Vanhoja juoksukavereitakin arvostaa ihan eri tavalla sen jälkeen, kun on yhdessä juossut maratonia.

Puolen vuoden puolimaraton on helsinkiläinen tapahtuma, sitä ei voisi juosta esimerkiksi Lontoossa. Tästä maratonista tulee syvällisempi kun brittiläinen pinnallisuus on siitä riisuttu. Yhtäkkiä tajuaa, että ihmisistä voi oppia paljon tärkeämpääkin kun ”How was your day?xxxxxxxxx”

Maraton tekee vahvaksi, vaikka kestävyysjuoksua ja tykkihauiksia ei usein yhdistetäkään toisiinsa. Maratonissa ei ole ketään, kenen hauiksille pudota silloin kun kaikki menee päin Moskovaa, se pitää kestää omillaan. Siitä aina vaan selviää.

Kaiken energiansa voi käyttää vain siihen oman puolimaratoninsa rämpimiseen, kun ei tarvitse elää toisen armoilla koko elämäänsä ja tasapainoilla oman tavoiteaikansa ja toisen tavoiteajan välillä.

Tollo kapitalistinen, individualistinen tindermaailmamme on tullut siihen pisteeseen, että useille on vaikea lakata juoksemasta maaliviivan jälkeenkin. Vaikka niille yrittää kertoa, että olet saavuttanut päämäärän, kaikki on nyt hyvin niin ne halajaa aina vaan enemmän ja enemmän. Siinä maailmassa on aina kiire jonnekin ja siinä maailmassa odottaa loputtomiin jotain suurempaa ja parempaa.

Otetaan me kaikki puolimaratoonarit kaikki ilo irti reissusta ja saavutaan maaliin jättiläisinä. Ei muuta, Pohjois-Helsinki kuittaa.