Malarian pelko

Ihastuin kerran suunnattomasti muuan kirpputorilla eräässä rupuisessa pohjoishelsinkiläisessä lähiössä kauniiseen jalkalamppuun.

Tiesinhän minä toki sen, ettei yhteiselämästä moisen jalkalampun kanssa mitään koskaan voisi tulla. Se oli niin maailmaa nähnyt ja intellektuelli, ettei se kuuluisi mun työväenluokkaiseen opiskelijakämppään.

Se on pieni tölli, jonka mullinmallisuudessa mikään ei kuulu yhteen vaan kaikki on saatu rakkailta ja välittäviltä ihmisiltä ympärillä. Vähä vähältä, huonekalu huonekalulta siitä kasvoi siten yhteisöllinen, aivan kuin pienessä kylässä varttunut nuori. Se elää omassa onnellisessa, vaatimattomassa kuplassaan. Sellaisessa, jossa sekin kun osaa ottaa metron Herttoniemestä Itäkeskukseen itsenäisesti on juhla.

Oikeasti se lamppu kuuluisi jonnekin rikkaassa perheessä varttuneen nuoren saunalliseen kaksioon Helsingin porvarillisimmille lähiöille. Sellaiseen individualistiseen, oikeistolaiseen asuntoon, jossa eläminen vain itselleen on tärkeintä.

Ostan sen silti, se on niin kaunis ja se on seikkailu. Joskus sitä ryhtyy seikkailuun, vaikka tietää että se tulee särkemään pienen kakskymppisen sydämen ihan vaan siksi, että elämä on liian lyhyt monotoniseen seiniin tuijottamiseen. Liian lyhyt laittaakseen verhot kiinni, kun ilta-aurinko vielä paistaa. Seikkailu ja riski, olisipa elämä hengetöntä jos se tapahtuisi ainoastaan instagramissa. Joskus täytyy radikaalisti noukkia pyykit takapihalta ja unohtaa humpsauttaa.

Se jalkalamppu on vaikea tapaus, aiheuttaa päänvaivaa alinomaa. Siihen on tarttunut pröystäilevä sikareiden haju, vaikka se sen ensikädessä onnistuikin peittämään räsyisillä vaatteilla ja askeettisilla pyrkimyksillään. Se on aina television edessä, kun me yritetään katsoa Temptation Islandia. Silloinkin se saatana katsoo meitä arvostelevasti kuin sanoakseen, että te sivistymättömät tollot. Kaikki sen ajatukset on suoraan kopioitu arvostetuista filosofisista kirjoista, koska eiväthän jalkalamput itsenäisesti ajattele.

Sitten kun se on vihdoin löytänyt paikkansa elämästäni, sen outoon hajuun on sopeutunut ja sen on ylväästi esitellyt kaikille ystäville niin se ryökäle tulee ja huomauttaa, että ei me voida olla yhdessä, minulla on maadoittamaton johto ja sun kämpässä ainoastaan maadoitettuja pistorasioita. Sellainen yhdistelmä tulisi ainoastaan johtamaan sähköiskuihin ja suhun sattuisi. 

Minä yritän pakottaa sen jäämään mun luokse, sanon että mulla on kavereita, jotka osaa nää sähköhommat. Ne hankkii adapterin, jonka avulla maadoittamaton ja maadoitettu tulee vielä elämään onnellisesti yhdessä. Mutta jämäkästi se sanoo ei.

Vien sen siivouspäiville ensi viikolla.