Mad wae it

Viikon sitaatti:

Ihmiset sanoo, että mä olin kovin rohkea kun lähdin ulkomaille opiskelemaan. En mä oikeesti niin rohkee oo. Ennen mä vaan katoin himassa Netflixiä, nyt mä katon Glasgowssa Netflixiä.

-Agentti Wiander

Tapahtui niinä syksyisinä päivinä, kun harteilla painoi Arkadianmäen kokoinen murikka, sielu näytti ameebalta ja Lontoossa avattiin uusi Cereal Killer Cafe, kun minä ja Turunen päätettiin varata matka lähteäksemme taivaltaan Britteinsaarille. Ihan vaan niiden murojen takia.

(Kuten kahvilan muukin 99-prosenttinen naisasiakaskunta väittäisi)

Tehdään piipahdus idolini Sherlock Holmesin huudeille London Towniin hakeakseni ukulelet ja ripsivärit pois paikoista, joissa ne aikoinaan kaikessa tyyneydessään kuvitteli viettävänsä ainiaan tyystin ummistaen silmänsä elämän mullinmallisuudelle. Mutta ne olikin maahanmuuttajan tavaroita melko konservatiivisessa talossa.

Ja niistä vuosista kokolattiamattoparatiisissa jää lopulta jäljelle vain surkea palojälki ukulelessa. Huhu kertoo, että se syntyi vaarallisissa olosuhteissa, jossa yhdistyi pieni asunto, suuret pippalot ja paljon kynttilöitä. Sitten sukellettiin savuun hengen uhalla pelastamaan mun ukulele, mutta kaikilta vaurioilta ei vältytty. Onko tämä tarina totta vai ei, siihen en ota kantaa.

Vielä viimeisen kerran Lock Tavernissa siemaillaan belgialaisia mansikkaolusiamme ja katsellaan railakkaita indiebändejä lavalla ikään kuin olisi vuosi 2011 ja sielu olisi nuori ja sinisilmäinen. Mutta kaikki on nyt toisin. Enää ei ole Amy Winehouseakaan tanssimassa viereisellä pöydällä. Sen sijaan John Snow on.

11-tuntiselle bussimatkalle kohti Glasgowta lähdetään samalla asenteella, kun lähtisi valloittamaan Karjalaa takaisin. Kuitenkin kun nostaa jalat penkille, kasaa huiveista ja villatakeista tyynyn ja sulkee silmät kaarretaankin jo ihan piakoin Buchanan tantereelle, jossa ystävämme Järvinen, jonka kanssa jo ihan pienestä pitäen tökittiin toisiamme silmiin lastenvaunuissa eräässä pienessä keskisuomalaisessa kylässä, odottaa. Agentti Wiander ja sen iloinen hymy ja pettämätön positiivisuus liittyy pian sen jälkeen seuraamme. Kuten myös se muuan poika, jonka kanssa agentillamme katseet kohtasi kadun vastakkaisilta puolilta, enkelit lauloi ja kohtalon soinnut soljui ilmassa (eli Tinder).

Savuisen viskin kirkastamin taikasilmin me taivalletaan Glasgown katuja törmäten lähes tuttuihin ihmisiin, jotka tuo mieleen lohduttomat hetket Helsingin paikallisjunissa, vähäpukeisiin kuvauksiin mitä kauneimmalla hautausmaalla kaupungin yläpuolella (eikä meidän matikka vielä tämänkään matemaattisen erikoistusmisopintovuoden jälkeen riitä ymmärtämään, mikä yhteys hautausmaalla ja pornolla on) sekä yliopistoon, jonka kauniit opiskelijat voi kaikessa levollisuudessaan väittää opiskelevansa jotain ylvästä ja merkittävää, mutta kukaan ei tule koskaan uskomaan, että sellaisessa rakennuksessa opiskeltaisiin yhtään mitään muuta kun pimeyden voimilta suojautumista, huispausta tai taikaolentojen hoitoa.

Matkaväsymyksen uuvuttamina sammutaan ystävä Järvisen majaan, jätetään aamulla yöpöydälle Fazerin sininen ja matkataan Edinburghiin.

Vasta siellä törmätään ensimmäisen kerran kiltteihin ja säkkipilleihin. Glasgowssa helposti unohtaa, että niiden kuuluisi olla olemassa.

Illalla riennetään Glasgown länsipuolelle maailmanlopun jälkeiseen Paisleyyn skumppapullon kanssa korkataksemme agentti Wianderin uusi koti. Ainut merkki elämästä edes jollain molekyylitasolla Paisleyssä on satunnainen räksyttävä koira, pieni tyttö joka juoksee kadulla kirkuen meitä vastaan (karkuun zombiapokalypsiä, päättelimme) sekä henkilö, joka on kauppareissulla pyjama päällä. 

 Sen asunnon tärkein hiukkanen on Harry Potter –pupu, joka pelkää lattiaa ja täten ollen viettää koko elämänsä pienessä kaapissa portaiden alla, jossa on talon ainut palanen edesmennyttä kokolattiamattoa. Sen elämä on varmasti täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Agentti Wianderin kulmilta Irlannin lahja maailmalle, Jedward Ryanair, vie meidät Dubliniin 20 minuutissa. Dublinissa on loistavia katusoittajia ja keltainen sitruunakahvila. Myöskin sympaattinen Olafur Arnalds, jota jo loppukesästä kuunneltiin hampurilaisella telakka-alueella punaisen sadetakin sisällä, soittaa meille eräässä teatterissa Dublinin kaukaisilla eteläisillä laitamilla. Irlannin suosikkihiukkanen on kuitenkin eräs bussikuski, joka kyydittää meidät Irlannin länsirannikolle. Se kertoo jokaisen seikan Irlannin historiasta ja se on niin mielenkiintoista että sydän pakahtuu. Se laulaa Molly Malonea kunnes osataan sanat ulkoa. Crying cockles and mussels, alive alive oh.