Viikon sitaatti:
"Poikavuosien kommellukset. Olispa ne ollu vähän enemmän Huck Finn ja vähän vähemmän Matti Nykänen"
Tammikuu
on kuukausista julmin, uskallan väittää. Silläkin uhalla että muuan saintlouisilainen on toista mieltä. Ja kuitenkin aina silloin, kun pohtii
että no nyt menee aika surkeasti (esimerkiksi silloin, kun hukkaa jo vuoden
neljännen parin lapasia) tulee joku, joka hymyilee ja piirtää sydämen kahviin.
Ei
mitään. Kyllä kaikki tammikuiset tarinat suruun päättyy. Iskee ihan yllättäen salilla.
Raavaat proteiinipojat katsoo, että hyvä kun otat pystypunnerrukset vakavasti,
mutta tuskinpa se ihan noin tunteikasta on. Tunteet on puhdas
järjestelykysymys.
Silti
en haluisi monotonista seiniinkatseluelämää mistään hinnasta.
Onneksi
Helsingissä on helppoa. Sieltä veturit vie vaan yhteen suuntaan - pois. Vuoden
kohokohta oli kun menin lapsuudenkotiin. Äidin tekemä lohikeitto ja pulkkamäki
kummipojan kanssa. Pienenpienten kummipoikien kanssa on huippua hengata. Voi
olla oma itsensä, ei haittaa vaikka on ihan eripari kulmakarvat ja ettei puhu
pikkuhuopalahtislangia.
Muissa
tilanteissa en suosittele omana itsenä olemista enkä minkäänlaista
rehellisyyttä. Varsinkaan Tinderissä. Aina kannattaa huijata oma työpaikkansa.
Tai jos juttelet VR:n veturinkuljettajan kanssa niin älä tasan kerro
sille, että menit kotiin Keski-Suomeen Onnibussilla. Et kuule siitä enää koskaan. Tilanne on tietenkin täysin hypoteettinen.
Jos
tammikuu tuntuu julmalta pitää ottaa oppia Lauri Helimäeltä ja ponkaista
aamuisin ylös laulun sanoin: Elon taistohon käy, ja pelvotta sen koittehet
kestä kuin mies! Vaihtoehtoisesti voi kuunnella 109 –vuotiaan Jessie Gallanin
neuvoa hyvään ja pitkään elämään: Syö aamupuuro ja pysy kaukana miehistä.
Hyvää
tammikuuta pelvottomat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti