Saat tulla käymään jos tuot jauhoja

Oli vuosi ja meni vuosi. Se oli vuosi ilman suurempia ilmatilaloukkauksia tai muita kommelluksia. Se ei ollut yhtä taianomainen kuin edeltäjänsä, joka oli ollut läimäisy kasvoille sitä 15-vuotiasta itseä, joka kuvitteli että elämän parhaat vuodet on kaksykkösenä ja sen jälkeen voi ruveta silittään kissoja ja kutomaan villasukkia, vaan sisälsi totutusta poiketen myös vähän surullisempia asioita, kun mihin pienen elämäni ensimmäisten 23 vuoden aikana olin tottunut.

Se oli vuosi, joka alkoi siitä kun itäisessä Berliinissä tanssittiin sokkeloisella klubilla kummallista elektroa ja poistuttiin perus berliinimeiningin mukaisesti vasta kello 11 aamulla matkaten läpi itä-Berliinin ihaillen sen rappiollisuutta U-Bahnin ikkunasta kun se heräsi sumuisessa auringonnousussa ja se oli vuosi, joka päättyi eräälle kalliolle Kalliossa, kun suloisilla pojilla kuormitettu kuoro lauloi, skumppa oli taivaallista ja agentti Wiander soljui piirtämään salamoita otsiin, joiden omistajat muisutti sitä Potterin Harrista.

 Se oli vuosi, jolloin maailmasta tuli taas astetta parempi paikka kun mun jengi Saksa oli maailmanmestareita ja se oli vuosi, jolloin avokado maistui hyvältä ja postimies heitti kolmella hääkutsulla.

Se oli vuosi, jonka keväisestä sopusointuisesta kahvikuppielämästä ja kesäisestä työttömyysdiipadaapailusta Lontoon boheemissa kaakkoisnurkassa Peckhamissa saatoitte blogista joskus skannatakin.

Syksy tuo mukanaan sen, että päädyn taas asiakaspalvelutyöhön ja usko ihmiskuntaan murenee pala palalta.

Ja sitten elämä onkin yhtäkkiä mullin mallin ja on vaan minä eikä me. Haluaisin olla lapsuudenkodissa peiton alla turvassa syömässä äidin tekemää lohikeittoa, mutta en voi kun pitää mennä elämään.

Mennä töihin hengaamaan pohjoishelsinkiläisten taksikuskien kanssa, jotka siellä ravaa triplaleuat ailahdellen.

Suhtautua muka vakavasti ihmisiin, joiden universumin tuhoaa se, että servetit on rumia tai ikkunoissa on kärpäsiä. Keksiä niille kaikenmoista bullshittiä siitä, kuinka meidän rumat servetit on muka niin kovin ekologisia, vaikka tuskin edes on tai sanoa, että no minäpä pyydän niitä kärpäsiä ystävällisesti poistumaan kiinteistöstämme, ei hätää.

Pitää reippahasti astella kouluun aamuisin. Se koulukin muuttuu matemaattisemmaksi, eikä enää riitäkään pelkästään se, että on hyvä kirjottaan diipadaapaa. Yhtäkkiä pitäisi hallita looginen ajattelukyky. Ei mulla sellasta oo, mun ajatukset juoksee hillopurkeista shetlanninponeihin, kun pitäis keskittyä laskemaan cash conversion cycleleita.

Viikon lausahdus

-Muuan agenttiystävä

 Hyvää uutta vuotta teille. Voisin lisätä tähän kuvan, joita instagramin pumpkin spice latte –ihmiset jakaa. Siinä sanottaisiin suurinpiirtein niin, että 2015 tulee olemaan niin mun vuosi, mutta en ihan vielä säntää sellaisiin, koska vuoden saldona on tähän mennessä:

Palovammoja

"Jeesusmaria! Lohdutan sinua tarinalla: kun olin 10 vee sain ensimmäistä kertaa jäädä kotiin uudeksivuodeksi, kun vanhemmat menivät juhlimaan. Kaverin kanssa meidän oli määrä pelailla ja syödä sipsejä. Oli meillä tietty kaikenlaisia vaarallisia paukkujakin, koska tämä oli vielä ysäriä ja kaupasta sai vielä kaikenlaista tappavaa. Yks paukuista oli munakranaatti ja nimensä veroinen joukkotuhoase. Tämän munakranaatin sytyslangan toimivuus me testattiin sisätiloissa, koska ulkona oli kreisipakkanen niin kun ysäril aina oli. Sytytyslanka toimi ja oli aika lyhyt. Heitettiin se pommi lattialle ja jostain sain käteeni puhelinluettelon ja survoin sen rätisevän kranaatin päälle. Henkilövahingoilta vältyttiin ja vaan mattoon paloi reikä. Itkuisena soitin porukoille, etteivät enää koskaan antaisi mun olla yksin uutta vuotta kotona." 

Tulipalo

"Maailma on muuttunut. Ennen sännättiin tulipalon syttyessä auttamaan sammutuksessa, nykyään riennetään Tinderiin tsekkaamaan palomiehiä."

Ystävä, joka aloitti meidän alalla töissä tällä viikolla sanoi, että kaikki mitä opittiin koulussa alasta on turhaa ja tarpeetonta.

Kertakaikkiset Summer Finnit.

Ja tätä vuotta on kulunut vasta yksitoista päivää. Ei mulla muuta.