Nuoruuteni oli täynnä hulluttelua, piparin syöntiä ja paikallaan istumista. Joskus yllätimme ja lähdimme käymään näkötornilla.

Epäjohdonmukaistamattomuudellaanikohan tässä perus parempi myöhään kuin aikaisin -asenteen mukainen tilannekatsaus.

Kesä oli oivallinen, kesä oli varsinainen seikkailukesä. Kesäiset asuintoverit piti huolen mun rellestämisprosentista. Niillä on boheemi elämänasenne, joka oli jäänyt mulle melko tuntemattomaksi käsitteeksi kahvinkeittimen, salin ja ammattikorkean ympärille keskittyvässä helskinkielämässä.
Ne ei välitä päivittäisistä proteiiniannoksista tai aikatauluista. Ne sanoo, että kyllä vakavaa aikuisten elämää kerkee viettää sitten, kun on kaks lasta ja shetlanninponi. Sitten kun rollaattorihässäkällä talloo Peckhamin katuja. Näistä ja muista elämän suurista kysymyksistä me yömyöhään, joskus jopa auringonnousuun saakka, puhutaan whiskey sourin äärellä meidän puutarhassa, niiden silmäterässä. 

Varastetaan naapurin puusta päärynöitä ja laitetaan niitä aamupuuroon. Seuraavana päivänä ne peruu bilekutsun. Varmasti niiden päärynöiden takia. 

Joskus pujahdetaan aidanraon välistä salaiseen paikkaan, jonne meneminen on kiellettyä. Jos lihoaisi, niin sinne ei pääsisi ollenkaan. Siellä ei oo ketään muita ihmisiä (tässä kaupungissa luulin olevan mahdotonta päätyä paikkaan, jossa ei ole ketään muita ihmisiä) ja sieltä on henkeäsalpaava näköala yli Lontoon. Se on ehkä yks kauneimmista asioista, joita oon koskaan pienessä kakskymppisessä elämässäni nähnyt. Varsinkin sillon kun minä ja mun jengi istutaan siellä keskellä yötä ja keskustaan on juuri tullu ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistomerkki ja korkea valopylväs yltää taivaisiin saakka. Voisin mennä siellä joskus naimisiin, jos mun majakkaideasta ei tuu mitään. 

Elämä on laiskaa ja epäterveellistä. Sellasta, että koko ajan mahanpohjassa (ja mahan ympärillä muutenkin) tietää, ettei se voi jatkua ikuisesti. Vaikka aina haluaiskin mielikuvitella että se vois.

Kesän lopussa otan bussin Hampuriin mennäkseni pienelle festarille hieman sen eteläpuolelle Wilhelmsburgiin. Seisotaan rappioromanttisen kauniilla hampurilaisella telakka-alueella ja on seikkailukesän viimenen päivä. Huomenna meen kotiin ja elän kiltisti. Vettä sataa ja punaisen sadetakin alla on lämpöstä. Ólafur Arnalds soittaa alle linkattua biisiä ja ihan varpaita kipristää. 

Viikon lausahdus
"Opin kolmikymppisenä mitä YOLO tarkoittaa. Olen luullut koko elämäni, että kun porukka tägäilee YOLOa kaikkialle, se liittyy jotenkin siihen Jolon panttivankikriisiin vuosien takaa" -Sinkkublogi