I met you in the rain on the last day of 1972

Tavastian syövereissä 13.11 Paperi T laulaa, kuinka ihmiseen joka on kuin Degasin luoma ei tule koskaan luottaa. Samaan aikaan toisaalla keikalla tuhotaan usko ihmisyyteen.

Kummasti sattumalta juuri, kun uutispäivä koitti seuraavana aamuna, myös kylpyhuoneen valo meni rikki. Ihan noin vain, ilman mitään varoituksen sanaa. Sitten se pilkkopimeä kylpyhuone alkoi symbolisoida kaikkea pahuutta maailmassa ja muuttui kerrassaan peloittavaksi. Minäpä aina luulin, että 27 neliöisessä poikamiesboksissa on mahdotonta pelätä.

Hakaniemen torilla on raastavan kylmä ja sateinen marraskuinen ilta.Vanha, heiveröinen pariskunta kävelee torin halki, kun yhtäkkiä vanha nainen kaatuu lätäkköön eikä pääse enää ylös. Siltä murtuu luita. Vanha mies yrittää auttaa sitä ylös, mutta kaatuu itsekin siinä rytäkässä naisen viereen kylmään hakaniemeläiseen lätäkköön. 

Kaamoksen kynnyksellä on hyvä pohtia onnea ja onnettomuutta. Onko sellaisessa maailmassa hankala olla onnellinen, jossa Hakaniemen mummot kaatuu lätäkköihin? Maailmassa, jossa autocorrect yrittää joka kerta ohjata sanomaan diskopalokatastrofi, kun haluaisin vain puhua diskopalloista? 

Onni ja onnettomuus, elämäni suosikkiblogi Subway to Venus kirjoitti siitä kerran kiteyttävästi. 

Siinä onni ei tule ihan kenelle vaan "kunhan vain tarpeeksi uskot niin", vaan se on ylempiluokkaisten  porvarikapitalistien, jotka ovat jo syntymässään saaneet oikeat kortit, tapa katsoa maailmaa. Onnellisuusteoriat ovat täysin sokeita yhteiskunnan rakenteille, jotka estävät suurimman osan ihmisistä pääsyn onnellisuuteen.

Näin postasi Fazerin perijätär sosiaalisessa mediassa. Kyllähän sitä aina voi luottaa, että onnellisuus tulee luo, kun on pankkitilillä 7-numeroinen luku takaamassa hyvinvoinnin ja vaurauden, mutta kuinka väkivaltaiselta se kuulostaa suurimmalle osalle ihmisikunnasta, joilla ei ole tällaiseen onneen valinnanvapautta. Nämä positiivisuusfasistit kasvoivat pumpulissa ja elävät omassa etuoikeutetussa maailmassaan, missä mikä tahansa on mahdollista. 

Mikä tahansa ei ole mahdollista. Koskaan ei tulisi huijata itseään sellaisella hevonkakalla. Unelmoida kai voi asioista, joihin itse voi vaikuttaa. Jossa kaikki riippuu omasta jaksamisesta ja motivaatiosta. Mutta koskaan ei tule unelmoida asioista, jotka riippuvat toisesta ihmisestä tai sattumasta. Maailmassa on tiettyjä lakeja, jotka ei koskaan taivu. Joskus saattaa hairahtaa realismin tieltä, kunnes sitten taas muistaa kuinka paljon se ihmistä rikkoo. 

Positiivisen ajattelun voima -teoria on irvokas tuote, kun joillekin on yksinkertaisesti jaettu paskat kortit. Ehkä ainut tapa onneen (ellei sattunut syntymään Fazerin sukuun) onkin tulla jääkalikaksi ja kirkkain silmin huijata, että 10%=90%. 

Sitä eräskin tamperelainen sankari kommentoi sosiaalisessa mediassa, että oli muuan anarkistin kokikset lentäneet hänen päälleen hänen jutellessaan Stubbin kanssa Koskikeskuksessa ja kuulemma tämän sankarin pirkanmaalainen veri oli siinä kohtaa vähän kiehahtanut. Hänen (huom. aikuinen poliittinen vaikuttaja) ystävänsä Kari kommentoi tähän "Jäikö se terroristi vielä henkiin?"

Hienosti argumentoitu Kari. Nykyään siis jos vastustaa sitä, että ministeri jää ties monetta kertaa kiinni siitä, että valehtelee ja rikkoo Suomen perustuslakia (Ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia, Finlex) tekee ihmisestä, joka ei kohdista Stubbiin minkäänlaista fyysistä väkivaltaa vaan heittää vähän kakkua Stubbin tyyriille puvuntakille terroristin? Mahtavaa Kari, ei selvästi ole turhaan kouluja käyty. Tämäpä täysin terrorismin määritelmä. 

"Älä lannistu, elämä on taistelua" lausahti kerran lukion historianopettaja. Minä kirjoitin sen ylös nuorena tyttönä, jotta muistaisin sen aina. Lannistua ei tule, sillä on stubbailun ulkopuolisessa maailmassa inhimillisyyttä vielä jäljellä. Kuinka kaikki Hakaniemen bussinodottajat (tai kuten the Inbetweeners sen määrittelisi, bus wankers) ryntää auttamaan vanhaa naista. 

Joku ottaa takkinsa pois, vaikka taivaalta tulee jonkinmoista jääpaskaa ja levittää sen lätäkköön, jotta mummon on lämpöisempi odottaa ambulanssia. Eikö ole mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ilmiö, tuo ihmisten suhtautuminen takkeihinsa. Kun hakaniemeläinen sankari heittää takkinsa kuralammikkoon auttaakseen ihmistä hädässä ja hankkii siinä säässä itselleen keuhkokuumeen, haastaa samaan aikaan toinen westendiläinen sankari oikeuteen pirkanmaalaisen yhteiskuntakriitikon parista pisarasta virvoitusjuomaa puvuntakilla. Eikä Koskikeskuksessa edes tule taivaalta yhtään mitään.  

Huomasin myös toisen pienen seikan, joka vahvistaa historianopettajan edistämää toivoa ihmiskuntaa kohtaan. Ei nimittäin soita torvea Le Pen seuraavana päivänä Bataclanin edessä. Siellä soittaa pianisti John Lennonin Imaginea. Se kertoo jotain.

Eikä kenenkään tulisi kuolla kuunnellessaan rokkenrollia. Eikä ihmisen ole hyvä olla niin, ettei ole ketään kenen kanssa kaatua kylmään marraskuiseen Hakaniemen toriin sitten kun jalat on liian raihnaiset kantaakseen yli mukulakivien. 

Ja vielä kaamoksesta puheen ollen, viikon sitaatti:

"Eihän se vähennä meidän ammattiuskottavuutta, että meidän toimisto on yks saatanan diskopallo?"
-Toimistokämppikseni