Vielä nyt kuukauden jälkeenkin mennään asianmukaisella Erasmus -asenteella. Siinä ei huolita mistään ja nautitaan vaan joka hetkestä. Nyt jo varpaita vähän kipristää ajatus siitä, että parin kuukauden päästä pitää lähteä pois. Voisin nyt olla valmis jäämään tänne koko loppuelämäkseni.
Yleisesti ottaen musta tuntuu, että tunnen ihmiset jo kuukauden jälkeen täällä paremmin kuin tutustuin ihmisiin rakkaassa ammattikorkeakoulussamme koko vuoden aikana tietenkään läheisimpiä ystäviä lukuun ottamatta. Ehkä siks, että asutaan kaikki yhessä ja tehään muutenkin kaikki yhessä. En oo esimerkiks hankkinu vieläkään itävaltalaista puhelinnumeroa, koska en koskaan soita kellekään vaan meen koputtaan ovelle. En oo tehny tällasta sitten 90-luvun. Mennään jo ei muumitalon ovia lukita yöksi -asenteella ja muutenkin tuntuu ihan kun asuisin muumilaaksossa.
Jotenkin näillä mun mit Sahne bitte -taidoilla löysin itteni advanced saksan ryhmästä. Menin vaan haastatteluun ja kysyin mun partnerilta mitä jalkapallojoukkuetta se kannattaa ja seuraavana aamuna löysin jo itteni pitämässä esitelmää saksaks. En ymmärrä missä vaiheessa tää tapahtui, koska kaukaisilta saksan tunneilta muistan ainoastaan sen, kuinka maattiin luokan edessä ja esitettiin, että oltiin saatu sikainfluenssa, basistivitsit ja pikkujoulut, joissa tungettiin sukkahousut päähän.
Tähän mennessä ollaan jo sytytetty tulipalo, juotu opettajien kanssa alkoholia, oltu elämäni ensimmäisessä maanjäristyksessä, kierretty Itävalta ympäri bussilla ja opeteltu puolan kieltä, mutta kerron niistä lisää joskus toiste. On aika nimittäin valmistautua huomenna alkavalle roadtripille Saksaan Müncheniin muutamille Oktoberfest drinkeille. Mulla on dirndl lainassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti