Suuria päätöksiä mäkkärin rappusilla

Meijän piti tehä jotain raavasta ja miehekästä, kun saavutaan Berliiniin. Makkaraa, olutta ja hapankaalia. Sen sijaan päädyttiin syömään kiinalaista. Saksalaista eksotiikkaa parhaimmillaan.

Törmättiin eräänä berliiniläisenä aamuna vanhaan tuttuun Antoniettaan ja vietettiin ihana päivä katsellen kaikkia nitä siegessäuleja, joita muisteltiin niin kutsutuilta saksan tunneilta sillon kun ei maattu maassa esittäen, että ollaan saatu sikainfluenssa tai tungettu sukkahousuja päähän.

Mentiin Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja oltiin jo aika uupuneita. Mahaan sattui ja rahat loppui kesken. Lisäksi kaikki ihmiset näytti samoilta ja käytti valkosia converseja. Edes metroverkosto ei tarjonnut haastetta. Yhtenä päivänä istuttiin mäkkärin rappusilla (koska mäkkärillä oli ilmanen wi-fi) ja tajuttiin, että ollaan lopen uupuneita ja joku on syönyt meidän rahat ja Lontoo on yhä meijän lempipaikka maailmassa. Sattumalta tuo mäkkäri olikin rautatieasemalla, joten marssittiin tiskille ja varattiin yöjuna Malmöön.

Ai niin juotiin tietenkin yhet Rekorderligit Ruotsin kunniaksi ennen kun poistuttiin.

Niinpä alkoi ryntäys Tukholmasta Lontooseen Malmön, Hampurin, Kölnin ja Brysselin kautta. Kestää muuten kaksi yötä ja yhden päivän päästä junalla se matka. Mietinkin tätä aikoinaan, kun halusin kovasti Lontooseen tulivuorenpurkauksesta huolimatta.

Sitten kun vihdoin kahden valvotun yön jälkeen rinkkoinemme oltiin Isabelin vihreän oven takana kello 06.00 niin se ei yhtäkkiä aukeakaan, koska se on lukittu sisältä päin, vaikka kenenkään ei kuulunut olla kotona. Siltikään puolen tunnin ovikellon soittelun jälkeen kukaan ei avaa ovea. Istutaan portailla ja mietitään, että asutaanko tunneleissa Waterloossa siihen asti kun Isabelin host vanhemmat palaa Kreikasta, kunnes niiden sukulaiset joiden ei pitänyt olla siellä vihdoin vaivautuu avaamaan oven.

Poikaystävä Clapham Junctionilta luuli vielä, että ollaan Oslossa. Edes sillon kun se kysyi mitä oltiin tehty sinä päivänä ja sen sijaan että olisin kertonu istuneeni junassa 30 tuntia putkeen sanoin, että nähtiin.....some buildings and statues ei se arvannu mitä oli tapahtumassa. Vasta kun se tiistai-iltana meni kattomaan maailman paskimman leffan Cowboys & Aliens ja soitti mulle matkalla kotiin. Paitsi ei vielä sillon kun sanoin "Hei oon Clapham Junctionissa ylittämässä Trinity Roadia", sillon se vaan sano "Heh heh hauskaa kerrassaan." Kun se vihdoin uskoi juostiin vastaan toisiamme hiukset hulmuten. Hidastettuina liikkeinä. Auringon laskiessa taustalla.

Paitsi mä en juossut kun mulla oli vääränlaiset kengät juoksenteluun. Ja aurinko ei oikeasti laskenu taustalla. Mutta kaikki muu on totista totta.

Sen jälkeen alkoi armoton asunnon ja työn metsästys, jota on jatkunut näihin päiviin saakka. Maanantaina toisaalta pidin vapaapäivän ja täytettiin mehukattitonkat alkoholilla ja painuttiin Notting Hill Carnivaleille ja sitä kautta vielä keikalle Camdeniin illalla. Löysin eilen ihanan huoneen Putneystä ja tajusin, että mun east side ajat taitaa olla takana.